Tässä sarjassamme vierailemme kiinnostavien äitien työpaikoilla.

Yksi hienoimmista nuorista taiteilijoistamme jäsentelee maailmaa maalaten. Jotakin uutta voi syntyä vaikka havainnosta, että näkee kaupungilla räikein värein värjättyjä hiuksia.

Millainen on tavallinen työviikkosi?
Suurimman osan ajasta koetan työskennellä virka-aikojen sisällä. Aloittelen yhdeksän jälkeen, kun olen vienyt lapset päiväkotiin. Ennen lapsia työskentelin usein pyöreitä päiviä ja viikonloppuja. Nyt viikonloppuisin tulee työskenneltyä deadlinen lähestyessä.

Koetan myös vältellä kotona työskentelyä, mutta aina se ei ole mahdollista. Työhuoneella koetan toimia tehokkaammin, koska lasten myötä aika on kortilla.

Tärkeää on kuitenkin antaa itselleen aikaa teosten katsomiseen maalaamisen ohessa, vaikka se välillä tuntuu syövän suurimman osan työpäivästä. Onneksi suuren tukiverkoston avulla voin välillä myös tehdä töitä iltaan asti.

Mitä kaikkea työhösi kuuluu?
Ykkösasia on tietenkin maalaaminen. Sitä kaipaan, kun on kiire kaiken muun työhön liittyvän johdosta. Mutta periaatteessa haluaisin sanoa ja uskoa, että työhöni kuuluu vain maalaaminen. Taidehallin Nuoret 2015 -näyttely, jossa toimin juryn puheenjohtajana oli mielenkiintoinen ja erilainen työhaaste. Se oli äärettömän mukavaa vaihtelua yksin työhuoneella työskentelylle.

Isäsi Jarmo Mäkilä on myös taiteilija – onko se voimavara vai rasite?
Sekä että! Mutta hymyillen sanottuna…
Opiskeluaikanani isä olisi enemmänkin halunnut olla ohjaamassa, mutta kyllä hän on nyt jo jotenkin irrottanut otteensa ja ihan luottaa minuun.

Muistatko sen hetken kun päätit tai oivalsit, että sinusta tulee taiteilija?
Se oli varmasti monen asian summa. Lapsena minulla oli tietenkin monia haaveita, mutta voin kuitenkin sanoa sen olleen jo pitkään selvää, että halusin taiteilijaksi.

Kun olin pieni, me asuimme Ateljeesäätiön taiteilijatalossa. Kun kasvoin taiteilijoiden ympäröimänä oli maailman luonnollisin asia, että kaikki tekevät taidetta. Ehkä havahduin vasta kouluaikana, että on muitakin ammatteja.

Ja se lopullinen oivalluksen hetki – hauska myöntää – oli varmasti elokuva New York Stories, jossa Nick Nolte esittää taiteilijaa ja olin aivan että oooh, New York loft, siellä maalataan yötä päivää… Kunpa olisi itselläkin joskus mahdollisuus samanlaiseen vapauteen.

Ehkä se oli lopullinen naula tähän arkkuun, jossa päätin että alan maalaamaan.

Ajattelitko koskaan muuta ammattia?
Joo. Arkeologiksi olisin halunnut tosi paljon. Ja tanssijaksi.

kuplamuovi-photoshop-p1150787
Kuplamuovia kuluu teosten pakkaamiseen.

Kerro vähän opiskelustasi Kuvataideakatemiassa.
Kuvataideakatemiaan pyrkiessäni kävin läpi elämäni ensimmäiset pääsykokeet. Aika untuvikkona Akatemian aloitin.

Kuvataideakatemia antoi paljon, piti sisällään hyviä kursseja, luentoja ja opettajia. Vierailevien taiteilijoiden kurssit ja luennot olivat myös hyviä.

Tärkeää oli vuorovaikutus muiden opiskelijoiden kanssa, sekä keskustelut tästä työstä ja sen tekemisestä.

Tuntuiko, että tiesit sen oman taiteilijalaatusi jo silloin?
Kyllä mä tiesin, että haluan maalata. Se oli selvää alusta asti. Ja Akatemiassa annettiin myös tilaa oman työskentelytavan löytämiseen.

Se oli hyvä ympäristö löytää oma tapa toimia.

Opiskelit myös Frankfurt am Mainin Städelschulessa. Miten tulit menneeksi sinne?
Akatemian opetukseen kuului mahdollisuus hakea opiskelemaan ulkomaille.

Olin vaihdossa vuoden, opiskelin vuoden Saksassa. Sitten palasin tekemään kandin ja maisterin Akatemiaan.

Antoiko opiskelu Saksassa jotakin erilaista osaamista?
Se antoi perspektiiviä. Koulussa oli vähemmistössä maalarit, joten sain moneen otteeseen niin itselleni kuin muillekin perustella miksi maalaan, mistä johtuen sain vielä suuremman varmuuden valinnalleni.

Saksassa opiskelu avasi monelta osin silmät tälle alalle. Paljon olisi aukkoja tietämyksessä ilman siellä vietettyä vuotta.

Miten paljon keskustelet työstäsi muiden kanssa?
Käyn vieläkin keskusteluja kollegoiden kanssa. Mulla on tietyt luottoystävät, ja gallerian kanssa olen tietenkin vuorovaikutuksessa. Silloin pystyy keskustelemaan sisällöstä ja jäsentelemään asioita paremmin.

Kun on paljon yksin voi sokeutua sille omalle tekemiselle.

Tietenkin pitkään on sellainen tosi intensiivinen työvaihe, jolloin ei halua ketään työhuoneelleen, koska väärässä hetkessä väärä kommentti voi suistaa ihan eri raiteille.

Miten luonnehdit omaa taiteilijalaatuasi?
Muuthan sen yleensä tekevät, luonnehtivat sun taiteilijalaadun. Itsehän sitä voi elellä ihan omissa maailmoissaan, ilma että tarvitsee omaa laatuaan luonnehtia.

Löytyykö inspiraatio odottamalla vai tekemällä?
Sekä että.

Jos tulee pitkiä taukoja niin aloittaminen on raskaampaa, koska pitää lähteä hiomaan tekniikkaa uudestaan ja uudestaan. Tekemistä on hyvä koko ajan ylläpitää.

Sitä kautta löytää yleensä sen uuden juonenkin mitä lähtee hakemaan, millä tavalla haluaa toimia tai työskennellä.

Pystyykö luovaa prosessia vahvistamaan joillakin rutiineilla?
Säännöllisyys ja rutiinit ovat tärkeitä. Ainakin minulle. Tykkään aloittaa työpäiväni samalla kaavalla.

Välillä pitää tietenkin saada vaellella ihan joutilaana, hakea virikkeitä muualtakin, olla vain ja vaikka lukea.

Joutilaisuudesta syntyy se suurin tahto toimia. Joutilaisuus antaa myös mahdollisuuden ajatella. Kiireessä suurin stressini on välillä se, etten mielestäni ehdi ajatella tarpeeksi.

Kun oppisi yhdistämään säännöllisyyden ja rutiinit joutilaana vaelteluun, olisin varmasti aika onnellinen.

rauha-ma%cc%88kila%cc%88-2015-never-wanna-know-photoshop-credit-tiainen-hc9530

Never Wanna Know
”Maalaan työhuoneella välillä kukkia ja uima-altaita, ja tämä oli minun näkemykseni kukka-asetelmasta viime vuonna. Naiset tai tytöt ovat toisin sanoen suojassa mielestäni kauniiden kukkapaitojen sisällä. Teosta tehdessä minua kiehtoi piiloutuminen neonväristen hiusten ja kukkien sisään. Never Wanna Know (2015). Akryyli kankaalle. 150 x 170 cm.

Haastattelu ja kuvat Paula Hietaranta

Lue juttu kokonaisuudessaan TÄSTÄ
J
uttu on julkaistu numerossa 15/2016