Käsi ylös kaikki, joiden perheessä on asetettu lapsille aikaraja telkkarin ja pelien parissa vietetylle ajalle! Ja sitten käsi ylös kaikki äidit ja isät, jotka ovat asettaneet saman aikarajan omalle nettisurffailulleen?

Varmasti moni äiti ja isä miettii sitä, miten erilaisessa ympäristössä lapsemme kasvavat tänä päivänä. Kun me olimme pieniä koululaisia, taskustamme ei löytynyt koulumatkojen varalle omaa älypuhelinta, jolla voi ilmoittaa äidille ja isälle missä viivymme.

Sen sijaan me kahlasimme kotimatkan ojanpohjia pitkin, kumpparit hörppäsivät vettä, ja sukat olivat märkänä. Ojanpohjalle jäätiin uittamaan keppejä, pajunkissoja pysähdyttiin silittämään ja kotona seliteltiin äidille, miksi kotimatka kesti kaksi tuntia. Ei ollut kännykkää taskussa jolla ilmoittaa, että on tärkeitä puuhia matkan varrella.

Ehkä me vanhemmat olemme hetkittäin ihan syystä huolissamme. Millaisia lapsistamme tulee, kun he pelaavat yömyöhään puhelimellaan peiton alla pelejä? Miten paljon kaikki se informaatiotulva kuormittaa pienen mieltä? Kirjoittaako lapseni ikinä elämänsä aikana omin käsin kirjettä ystävälle? Kynällä, paperille? Onhan näitä ihan hyvä miettiä.

Monet vanhemmat päätyvät rajoittamaan vaikkapa pelaamiseen käytettyä aikaa, ihan vain siksi, että lapsi pelaisi ulkonakin – raittiissa ilmassa kavereiden kanssa, ilman puhelimia ja iPadeja. Mutta kuinka moni aikuinen muistaa tarkkailla omaa ruutuaikaansa?

Äiti antaa lapselle vauhtia keinussa, samalla ehkä Facebookissa surffaillen. Ja toisaalla on isä, joka tekee vasemmalla kädellä hiekkakakkuja ja oikealla kädellä tutkii mitä Instagramiin on päivitetty. Onhan näitä nähty. Ja hetkinen, minä olen itse välillä se äiti.

Taisin tuntea pienen piston sydämessäni. Minä en aina muista valvoa omaa ruutuaikaani. On totta, että me äidit ja isät tarvitsemme välillä niitä omia hetkiä, jolloin sulkeudumme hetkeksi omaan maailmaamme lukemaan, mitä kavereille kuuluu ja mitä maailmalla tapahtuu. Tietenkin!

Mutta ehkä se pieni hetki riittää. Sen jälkeen voimme leikkiä täysillä lapsen kanssa, ilman puhelimen ruudusta kasvoille heijastuvaa valoa . Haluan että lapsi kohtaa suoraan silmäni, eikä näe katseemme tiellä omppulogoa. Haluan olla läsnä siinä hetkessä lapsen kanssa, kyllä maailman muut asiat ehtivät odottaa.

* Kirjoittaja on 30-vuotias äiti, joka valitsee kulkureittinsä aina kadun aurinkoiselta puolelta

Piirros Lotta-Liina Salonen