Ylipainoinen yksisarvinen ja muita kertomuksia

Teksti © Myry Voipio 2009 Kuvat © Christel Rönns, Lasten Keskus, Helsinki 2010

Maagiset makkarat

Herra Yrjölä oli säntillinen mies. Hän inhosi sekasotkua, kummallisia asioita ja väärin täytettyjä astiakaappeja. Yleensä herra Yrjölä vietti päivänsä hoitaen kukkia, kurkkuja ja muita hyödyllisiä kasviksia, joita viljeli kasvihuoneessaan.

Oli heinäkuun loppupuoli. Herra Yrjölä oli noussut tavalliseen tapaansa puoli seitsemältä, lukenut lehdet, syönyt terveellisen, kuitupitoisen aamiaisen ja tyhjentänyt tiskikoneen. Aurinko valaisi pihamaata ja kuivasi kastetta. Herra Yrjölä asteli tyytyväisenä myhäillen kohti kasvihuonetta. Se oli hänen ehdoton suosikkinsa, vaikka hän piti kovasti myös pionipenkistään.

Tomaatit olivat vielä samanlaisia raakileita kuin edellisellä viikolla. Ainoastaan amppeliruukkujen pikkutomaatit olivat hieman punastuneet. Ruohosipulipöheikkö oli suuri ja vehreä, sitä kelpasi katsella ylpeänä. Herra Yrjölä vihelteli ja siirtyi kurkkujen luokse kastelukannu kädessään.

Hän jäi tuijottamaan kurkkuja niin järkyttyneenä, että ote kastelukannusta lipesi, ja se kolahti kiveykselle.

Vielä eilen kukat ja kärhet olivat aivan kunnossa. Nyt pienten, vihreiden kurkunalkujen tilalla kasvoi vaaleanpunaisia, pulleita makkaroita.

”Eivät makkarat kasva kasvihuoneessa!” ärisi herra Yrjölä. ”Varsinkaan ne eivät kasva minun kasvihuoneessani, ja pilaa minun kurkuntaimiani!”

Kärhet käpristyivät kokoon ja yrittivät piiloutua tillinvarsien taakse.

”Makkarantaimia”, puhisi herra Yrjölä ja melkein laukkasi autotallille. Siellä hän säilytti työkaluja ja muita puutarhavälineitä, kuten oksaleikkuria, haketinta ja voikukkarautaa, sekä siististi rullalle käärittyä vesiletkua ja kompostiherätettä.

Hän nappasi hyllyltä sakset ja palasi kasvihuoneeseen.

”Kyllä minä vielä teidät opetan”, herra Yrjölä sanoi ja iski sakset lähimpään makkarantaimeen.

maagiset_makkarat.jpg

Mutta se ei noin vain irronnutkaan.

Herra Yrjölä yritti uudestaan. Vaikka hän kuinka louskutti saksia, makkarantaimi pysyi itsepintaisesti paikallaan. Äkäisesti herra Yrjölä kokeili toista tainta, sitten kolmatta. Yksikään ei katkennut.

Viikset täristen herra Yrjölä juoksi jälleen autotalliin. Tällä kertaa hän otti hyllyltä oksasakset. Niissä oli erikoisvahvisteinen yläterä, jonka leuat pystyivät katkomaan kurittomimmatkin pensasaidan oksat.

”Nyt tippuu ja jytisee!” tuumasi herra Yrjölä ja heilutteli jykeväteräisiä oksasaksia ovelasti hymyillen.

Mutta kärhikään ei hievahtanut.

Herra Yrjölästä alkoi tuntua siltä, että makkarat pitivät häntä pilkkanaan.

”Minä en luovuta”, hän sanoi viiksiensä lomasta.

Autotallissa herra Yrjölä tarkasteli puutarhatyökalujaan. Tavalliset sakset eivät toimineet. Oksasakset eivät toimineet. Hänen katseensa lipui pitkin työkalurivejä ja osui lopulta monitoimileikkuriin.

maagiset_makkarat.jpg

”Näillä sitä pystyy leikkaamaan puiden latvuksiakin”, herra Yrjölä mietiskeli. ”Mokomien makkaroiden pitäisi saada kyytiä.”

Varmana voitostaan herra Yrjölä käveli takaisin kasvihuoneeseen. Kuvitteliko hän vain, vai olivatko makkarantaimet aavistuksen suurempia? Sen enempää pohtimatta herra Yrjölä sulki makkaranvarren monitoimileikkurin leukojen väliin. Hän painoi kaikin voimin.

maagiset_makkarat.jpg

Mutta makkarakos siitä piittasi.

Herra Yrjölä pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Sitten hän yritti uudestaan – turhaan. Kasvissa ei näkynyt jälkeäkään. Yhtäkkiä monitoimileikkurin terät antoivat periksi. Herra Yrjölä tuijotti ällistyneenä käsiin hajonnutta leikkuria.

”Monitoimileikkurin pitäisi leikata yli kolme senttiä paksut kasvit ja oksat”, hän murahti. ”Annan tästä palautetta. Ensin kuitenkin leikkaan nuo makkarat.” Näin sanottuaan hän marssi jälleen autotalliin.

Oksasaha oli viimeksi ollut käytössä syksyllä, kun herra Yrjölä oli karsinut puita.

”Nyt ne makkarat häviävät taistelun”, herra Yrjölä tuumi kurottaessaan ylähyllylle. ”Saksissa ja leikkureissa on tasaiset terät, mutta näille hampaille ei minkään maailman makkara voi mitään.”

Kasvihuoneen ovella hän pysähtyi katsomaan entistä kurkku-, nykyistä makkarapenkkiään. Hänelle tuli hieman epämiellyttävä olo. Makkarantaimet näyttivät tuijottavan häntä syyttävästi.

Herra Yrjölä ravisti mielestään tuollaiset ajatukset. ”Makkarantaimet eivät katsele ketään syyttävästi”, hän sanoi ääneen.

”Ne ovat makkaroita.”

Hän huomasi kaikesta huolimatta lähestyvänsä vihreitä varsia lähes hiipien, oksasaha selän takana.

Nyt se aivan varmasti ei ollut kuvittelua. Makkarat olivat kasvaneet.

Herra Yrjölä tarttui varovasti makkarantaimen tyveen ja alkoi sahata. Hetken vaikutti siltä, että saha toimi. Terä pureutui kasviin.

Silloin herra Yrjölä lopetti.

”Mitä minä oikein teen?” hän sanoi ja laski oksasahan kiveykselle. ”Leikkaanko minä muka kurkut poikki niiden ollessa vasta taimia? En. Annan niiden kasvaa. Sitä vartenhan minä pidän kasvihuonetta.”

Herra Yrjölä suoristautui. Hän katseli kummallista kurkkupenkkiään, jossa kasvoi pieniä, tukevia makkaranalkuja.

”Anteeksi”, hän sanoi katuvaisena. ”Olin ajattelematon.”

Kiemurainen kärhi kurottautui ylöspäin. Sitten se puristi herra Yrjölää ystävällisesti viiksestä.

Heinäkuu vaihtui elokuuksi, ja herra Yrjölä huolehti makkarantaimistaan esimerkillisesti. Hän kasteli, lannoitti ja kitki. Joka päivä makkarat kasvoivat suuremmiksi.

Eräänä lämpimänä elokuun iltana herra Yrjölä oli kasvihuoneessa iltatarkistuskäynnillään. Tomaatit hehkuivat, basilika rehotti – ja makkarat olivat kypsiä. Huolellisesti, varoen vahingoittamasta kasvin tyveä, herra Yrjölä poimi makkarat yksi kerrallaan keltaiseen muovikippoon.

”Tämän parempia makkaroita ei varmasti voi ollakaan”, hän totesi katsellen hyväksyvästi pulskia makkaroitaan. ”Niissähän on kasvisrasvaakin. Oikeastaan minä luulen, että ne ovat suorastaan maagisia.”

Makkarat hymyilivät keltaisessa muovikipossa.

Jatka kirjan lukemista hankkimalla se sähköisenä Elisa Kirja -kaupasta https://kirja.elisa.fi